RANTASALMI

Omistajat:
Isonvihan jälkeen 1720-luvulla omistajana oli majoitusmestari Jöran Samuel Harlin. Samalla suvulla kartano oli vuoteen 1870 saakka. Sen jälkeen omistajaksi tuli Hypoteekkiyhdistys ja 1886 Rantasalmen kunta. Kartanossa on toiminut kunnalliskoti, Terveen elämän keskus ja Kartanokylpylä Rantasalmi Center.

Rakennukset:
Puinen päärakennus on vuodelta 1922.

Lähteet:
Soininen 1954 s. 346–348; Suomen maatilat 1932 p. 207–208; Åström 1993 s. 412.

Omistajat:
Omistajana oli 1700-luvun loppupuolella nimismies A. J. Andrenius. Hänen jälkeensä vuoteen 1804 omistajana oli majuri G. W. von Nandelstadh ja sitten hänen poikansa. Noin vuonna 1850 omistajaksi tuli maanviljelijä Hukkanen ja 1903 hänen vävynsä A. Eronen. Erosen suvulla talo oli vielä 1990.
Yksityiskäytössä.

Rakennukset:
Päärakennus on vuodelta 1835.

Lähteet:
Suomen maatilat 1932 p. 213–214; Åström 1993 s. 412.

Omistajat:
Göran Magnus Sprengtporten perusti vuonna 1777 Suomen ensimmäisen sotakoulun Ristiinan Brahelinnaan. Sieltä se muutettiin Rantasalmen Haapaniemeen, missä toimi Haapaniemen Sotakoulun nimisenä vuosina 1781-1790, Haapaniemen Kadettikouluna 1791-1808 ja Haapaniemen Kenttämittauskouluna 1812-1818. Rantasalmelta koulu siirrettiin vuonna 1819 Haminaan. Koulu oli valtion omistuksessa.

Koulutoiminnan päätyttyä Haapaniemi annettiin vuokralle. Vuokraviljelijöinä ovat toimineet 1800-luvulla mm. kapteeni M. H. Swartz, kruununvouti Cajander ja K. Forss. Vuonna 1901 omistajaksi tuli Tuomas Kankkunen, jonka suvulla tila oli vielä 1990.

Lähteet:
Etelä-Savon rakennusperintö 1984 s. 193; Haikonen 2006 s. 249; Tigerstedt: Haapaniemi krigsskola 1910; Åström 1993 s. 413.

Omistajat:
Talonpoikaisomistuksen jälkeen omistajaksi tuli vuonna 1746 kirkkoherra Anders Orraeus. Hän kuoli jo seuraavana vuonna, minkä jälkeen kartano oli vaimon suvulla, Heintziuksilla, vuoteen 1809 saakka. Vuonna 1809 omistajaksi tuli sotatuomari Nils Nykopp, jonka suvulla talo oli vuoteen 1898 saakka. Tuolloin, vuonna 1898 talon nimi muutettiin Fredenhofista Ilohoviksi. Vuonna 1918 omistajana oli Ab Kaukas ja vuonna 1980 Martti ja Pekka Hakuli. Nykyään kartano on Peltokallioiden omistuksessa.
Yksityiskäytössä.

Lähteet:
Etelä-Savon rakennusperintö 1984 s. 189–190: Soininen 1954 s. 338; Åström 1993 s. 412.

Ilohovi, päärakennus, Kirsti Kovanen, 1982

Ilohovi, kuisti, Kirsti Kovanen, 1982

Omistajat:
Kupiaisen jälkeen omistajana oli ratsumies Melker Jut vuoteen 1617 asti. 1600-luvun lopulla omistajana oli kihlakunnantuomari Brockius, isonvihan aikana ja heti sen jälkeen sotakomissaari Gerd Lindh, 1740-luvulla maisteri Nils Ursinus ja 1767–1785 kruununvouti, hovisihteeri Henrik Martin. Hänen omistuksessaan oli koko Tornioniemen kylä. Martinin perikunnalta Kupiala siirtyi majuri Germund Fredrik Aminoffille, jonka suvulla talo oli vuoteen 1871. Seuraava omistaja oli tuomari G. Ahlström, sitten rovasti A. J. Gummerus vuoteen 1893 ja tilanomistaja Otto Gummerus vuoteen 1909. Hänen jälkeensä Kupiala hajosi pientiloiksi.
1900-luvulla omistajina on ollut Saikkosia ja Hukkasia. Vuonna 1980 omistajana oli Aune Touru. Nykyään kartano on Kettusten omistuksessa.
Yksityiskäytössä.

Lähteet:
Pirinen 1982 s. 212; Soininen 1954 s. 345–346; Suomenmaa 1924 s. 216; Åström 1993 s. 413.

Omistajat:
Omistajana oli 1770-luvulta 1800-luvun alkuun kihlakunnankirjuri Kempen leski, sitten 1830–1840-luvuilla hovikirjuri J. Kyander, vuonna 1880 A. Oxmanin perilliset ja vuodesta 1900 maanviljelijä Anselmi Immonen, jonka suvulla Lamminpohja oli vielä 1990.
Yksityisomistuksessa.

Rakennukset:
Päärakennus on vuodelta 1919. Pihapiirissä on puusta ja kivestä tehty karjasuoja vuodelta 1885.

Lähteet:
Suomen maatilat 1932 p. 222; Åström 1993 s. 412.

Omistajat:
Talo toimi kuninkaankartanona vuodesta 1558 noin vuoteen 1618. Talon paikkana oli tuolloin Kauppilanpelto. Kuninkaankartanokauden jälkeen talo läänitettiin vuonna 1624 kapteeni Albrecht Duwaldhille ja vuonna 1650 kapteeni Anders Skogille. Tältä talo periytyi hänen sisarelleen Anna Margareta Skogille, joka oli naimisissa kapteeni Langin kanssa. Langin perikunnalta talo periytyi Anna Margareta Skogin tyttärenpojalle Paul von Vegesachille ja sitten hänen vävylleen henkikirjoittaja, hovikamreeri Karl Brunoulle, jonka suvulla Lankila oli vuoteen 1873.

Lankilan kartano, länsisivu, Kirsti Kovanen, 1992

Seuraavina omistajina olivat rovasti A. J. Gummerus ja hänen sukunsa vuoteen 1909. Sen jälkeen omistajat vaihtuivat usein, kunnes 1913 toiminimi A. W. Bagge osti Lankilan. Bagge - suvulla, suomennettuna Kahimo, talo on edelleen.
Yksityisomistuksessa.

Rakennukset:
Osittain kaksikerroksinen, puurakenteinen päärakennus on vuodelta 1918. Rakennuksen keskellä on telttakattoinen torni. Rakennustavassa on jugendin piirteitä ja klassistisia koristeaiheita. Korjauksia on tehty 1960-luvulla, vuonna 1975 talo rapattiin ja 1980 oli ikkunaremontti. Pääasiassa kartano on kuitenkin alkuperäisessä asussaan.
Pihapiirissä on betoninavetta vuodelta 1918, riihi, kaksi asuinrakennusta ja lato.

Lähteet:
Etelä-Savon rakennusperintö 1984 s. 193–194; Soininen 1954 s. 194–212, 341–342; Åström 1993 s. 412.

Lankilan kartano, osa pihasivusta, Kirsti Kovanen, 1991

Omistajat:
Ennen virkatalokautta 1600-luvulla Leislahdessa asui mm. kolme kruununvoutia: Johan Hijskou, Otto Carl Thijle ja Herman Willandh. Ensimmäiseksi virkatalonhaltijaksi on merkitty everstiluutnantti Petter Johan Meisner, aateloituna Gyllenecker ja viimeiseksi eversti Torsten Tawast. Hänen jälkeensä talon vuokraajina olivat 1800-luvulla laamanni A. J. Malm ja G. Brunou. 1900-luvun alussa vuokraajaksi tuli Fabian Räisänen, jonka suvulla talo on edelleen.
Yksityiskäytössä.

Rakennukset:
Päärakennus on yksikerroksinen puutalo. Sen kerrotaan olevan vuodelta 1776.

Lähteet:
Saloheimo 1990 s. 370, 372, 420; Wirilander 1953 s. 227–228; Åström 1993 s. 413.

Omistajat:
Parkun omistajana oli 1700-luvun alussa nimismies Nils Södermarck. Häneltä se periytyi vävylle, vänrikki Otto Pistolekorsille, jolta vaihtokaupan jälkeen siirtyi edelleen veljelle Jakob Pistolekorsille. Hänen poikansa myi talon 1766 rykmentinkirjuri Beckmanille, jolta se pian siirtyi vääpeli E. J. Hippingille. Hänen jälkeensä 1780-luvulta vuoteen 1802 saakka omistajana oli sotakomissaari F. Roschier, sitten vuoteen 1838 lesken uusi aviomies majuri P. R. Stenroth, jonka perillisillä talo oli vuoteen 1841 saakka. Seuraava omistaja oli sahan kirjuri Nasaroff vuoteen 1847 ja sitten hänen perillisensä. Myöhempiä omistajia ovat olleet kruununvouti Helsinge, Kuvajan suku, K. Eronen, L. Jalkanen ja vuodesta 1928 Julkuset. Vuonna 1980 tilalla toimi Lomakoti Irja Mattila. 1980-1990-lukujen vaihteesta lähtien Parkku on ollut Peterzensien hallussa. Tilalla on edelleen majoitustoimintaa.

Rakennukset:
Puinen, yksikerroksinen päärakennus on vuodelta 1800. Sitä on uusittu 1927.

Lähteet:
Suomen maatilat 1932 p. 224–225; Åström 1993 s. 412.

Omistajat:
Vuonna 1528 omistajaksi tuli kirjuri Henrik Tuomaanpoika Kauranen. Talo periytyi hänen pojalleen, vouti Juhana Henrikinpoika Kauraselle, joka aateloitiin ja alkoi käyttää nimeä Haberman. Hänen leskeltään talo periytyi 1600-luvun alussa Harneskiöldeille, joilla se oli vuoteen 1738 saakka. Mainittuna vuonna Putkisalo siirtyi luutnantti Herman Harneskiöldiltä tämän langolle sotatuomari Paul Heintziukselle, jonka jälkeläisiltä se 1792 periytyi avioliiton kautta kapteeni Johan Adolf Kyanderille ja tältä edelleen rykmentinkirjuri, maaviskaali Samuel Antellille. Tämä sukulaisuusketju katkesi 1818, jolloin Putkisalo myytiin maanmittausinsinööri Henrik Oliver Ungernille. Ungerneilta kartano siirtyi avioliiton kautta Westerstråle-suvulle, jolla se on edelleen. Yksityiskäytössä.

Rakennukset:
Päärakennuksen vanhin osa on ilmeisesti Samuel Antellin rakennuttama 1810-luvulla. Sitä on laajennettu vuonna 1864. Yksikerroksinen, klassisistinen, aumakattoinen rakennus on jäsennöity pilastereilla. Pihapiirissä on tuparakennus, aittoja sekä navetta 1900-luvun alusta.

Omistajat:
Isäntinä oli ennen 1690-lukua talonpoikia. Kapteeni Konrad von Vegesackin omistuksessa talo oli 1690-luvulta 1720-luvulle. Häneltä se siirtyi ratsumestari Henrik Oppmanille, sitten hänen leskelleen ja heiltä Oppmanin pojille. Vuodesta 1789 lähtien omistajana oli everstiluutnantti G. F. Tigerstedt ja vuodesta 1799 tuomari Anders Malm, jonka suvulla kartano oli vuoteen 1831. Sen jälkeen isännäksi tuli laamanni J. H. Malmin vävy, asessori Georg Fredrik Pistolekors ja sitten hänen perikuntansa. Vuoden 1874 jälkeen omistajat vaihtuivat aikaisempaa tiheämmin. Ensin kartano kuului kruununvouti Landgrenille, sitten kauppahuone Rundgren & Södermanille, vuoteen 1876 kultaseppä Juho Ropposelle, hänen jälkeensä Ropposen perikunnalle ja vuodesta 1895 agronomi Viktor Favorinille. Vuoden 1899 jälkeen omistajat vaihtuivat lähes vuosittain, kunnes kartano 1908 siirtyi Juutilaisen suvulle, jolla se oli ainakin vielä 1930-luvulla. Myöhemmin kartanon omistajana oli Anna-Liisa Kostia. Nykyään kartanoa isännöi kirkkoherra Jussi Leppäniemi.

Rakennukset:
Päärakennus on 1800-luvun alusta. Se on klassistinen pitkänurkkarakennus, jossa on kaksikerroksinen poikkipääty ja uusgoottilaiset ikkunat. Alun perin talo on ollut kaksikerroksinen, mutta 1800-luvun lopulla siitä on purettu yläkerta poikkipäätyä lukuun ottamatta.
Pihapiirissä on vuoraamattomat aittarivit ja väentupa.

Lähteet:
Etelä-Savon rakennusperintö 1984 s. 189; Soininen 1954 s. 344–345; Åström 1993 s. 412.

Pyyvilä, Päärakennus (koillissivu), Kirsti Kovanen, 1991

Omistajat:
Rantakartano sijaitsee Rantasalmen vanhimman, ennen 1500-luvun puoliväliä perustetun kuninkaankartanon ja myöhemmän salpietarikeittimön paikalla. Vuonna 1570 talo annettiin ratsumies Antti Pietarinpoika Luukkoselle, jonka tultua tapetuksi talo siirtyi lesken uudelle aviomiehelle vouti Matti Heikinpoika Korpille. Vuonna 1603 talo läänitettiin Sölfverarm-suvulle, joka teki siitä säterikartanon. 1700-luvun alussa omistajana oli luutnantti Karl Svärfelt, isonvihan jälkeen Kyander-suku, jolla kartano oli 1860-luvulle saakka. Taskisten omistukseen kartano tuli 1862, joilta se 1900-luvun jälkipuoliskolla siirtyi vävylle, Mikko Paunoselle. Samalla suvulla kartano on edelleen.
Yksityiskäytössä.

Rakennukset:
Puinen, kaksikerroksinen päärakennus on 1800-luvun alkupuolelta.

Lähteet:
Etelä-Savon rakennusperintö 1984 s. 189; Pirinen 1982 s. 212; Soininen 1954 s. 343; Suomen maatilat 1932 p. 225–226; Åström 1993 s. 413.

Omistajat:
1600-luvun lopulla omistajana oli kapteeni Karl Gyllenbrandt, hänen jälkeensä 1720-luvulle rovasti Anders Heinricius ja sitten hänen perikuntansa, 1740-luvulta vuoteen 1805 Ehrnrootheja, joilta kartano siirtyi vävylle, majuri Fredrik Gustaf Aminoffille. Vuonna 1859 Rouhialan omistajaksi tuli Kalle Partanen. Noin vuodesta 1880 kartano kuului Erosen suvulle, jolla se oli ainakin vielä 1930-luvulla. Vuonna 1980 kartanon emäntänä oli Anna-Liisa Kostia, jonka omistuksessa se on edelleen.
Yksityiskäytössä.

Rakennukset:
Kaksikerroksinen, aumakattoinen, klassistiseen tyyliin rakennettu päärakennus on noin vuodelta 1770.
Pihapiirissä on puusta ja kivestä rakennettu navetta vuodelta 1900.

Lähteet:
Etelä-Savon rakennusperintö 1984 s. 189; Lönnrot 1902 s. 36; Suomen maatilat 1932 p. 208–209; Soininen 1954 s. 348–349; Åström 1993 s. 412.

Omistajat:
Kapteeni Skogin jälkeen vuoteen 1802 saakka Skogila ja Lankila olivat samojen sukujen omistuksessa. (ks. Rantakylän Lankila) Sen jälkeen Skogila kuului Brunoun suvulle vuoteen 1850 ja siirtyi sitten rykmentinvälskäri Herman Berndt Brunoulta hänen vävylleen kappalainen Erik Roschierille. Hänen perikunnallaan kartano oli 1900-luvun alkuun asti. Vuonna 1918 omistajaksi on merkitty Antti Tiaisen perilliset, joilla talo oli vielä 1930-luvulla. Heidän jälkeensä omistajiksi tulivat Ruuskaset, joilla kartano on edelleen.
Yksityisomistuksessa.

Rakennukset:
Päärakennus on vuodelta 1908.

Lähteet:
Suomen maatilat 1932 p. 222; Suuri maatilakirja 1965 s. 1480; Åström 1993 s. 412.

Omistajat:
Vaahersalon omistajana oli 1600-luvulla ratsumestari Nils Harneskiöld, isonvihan aikaan Putkisalon omistaja, majoitusmestari, myöhemmin luutnantti Herman Harneskiöld, 1730-luvulta tämän vävy, sotatuomari Johan Brockman, vuosina 1749 – 1778 vävy, kornetti Karl Henrik Eschner, perikunnan omistuksen jälkeen Eschnerin vävy kappalainen Jakob Pontanus eli Ponthán ja vuodesta 1826 hänen poikansa kappalainen Karl Johan Ponthán.

Isossajaossa Vaahersalosta muodostettiin kaksi tilaa: Yläkartano ja Alakartano. Yläkartano siirtyi Pontháneilta August ja Emil Andersinille, Alakartanon isännäksi tuli Ponthánin lanko kirkkoherra Zachris Fenander.

Vaahersalon kartano, päärakennus, Kirsti Kovanen, 1995

Molemmat tilat myytiin vuonna 1880 tilanomistaja Oskar Ekmanille, joka 1907 myi Vaahersalon B. Mennanderille. Vuosina 1917–1920 kartano kuului Vaahersalo Oy:lle, vuodesta 1920 Wilh. Schauman Oy:lle ja 1930-luvulla taas Vaahersalo Oy:lle. Vuonna1980 omistajana oli Savonlinnan kaupunki ja kartanossa toimi Savonlinnan kurssikeskus. Talossa on toiminut myös kesäsiirtola. Nykyään kartano on Tapio Häkkisen omistuksessa.
Yksityiskäytössä.

Rakennukset:
Nykyinen, puinen, osittain kaksikerroksinen, poikkipäädyllä varustettu päärakennus on rakennettu 1921 palaneen päärakennuksen tilalle.

Lähteet:
Etelä-Savon rakennusperintö 1984 s. 189; Soininen 1954 s. 338–339; Suomen maatilat 1932 p. 226; Suomenmaa 1924 s. 217; Åström 1993 s. 413.

Vaahersalon kartano, kesäsiirtola