Manninen, Otto
Luonnehdinta
Kangasnimellä syntynyt Otto Manninen oli runoilija, suomentaja ja suomen kielen lehtori. Runoilijana hän oli tiiviin tyylin sanataituri ja hänestä kehittyi ystävänsä Eino Leinon ohella 1900-luvun alkupuolen suomalaisen runouden uranuurtaja. Omia runoteoksiaan hän julkaisi harvaan tahtiin, mutta suomentajana hän oli erittäin tuottelias.
Faktaa
Otto Manninen syntyi Kangasniemellä 13.8.1872 maanviljelijäperheen esikoisena. Hän kuului perinteiseen talonpoikaissukuun, mutta Oton isä oli poikkeava yksilö: hullunrohkea teknillinen kokeilija, aikansa pelle peloton, tietäjä ja paikalliskulttuurin keskushenkilö. Isä piti kaikkien lastensa koulunkäyntiä ensiarvoisena, ja niinpä Ottokin pääsi opintielle Mikkeliin. Kaksikielisessä lyseossa ummikkosavolainen menestyi loistavasti, niin että koulutoverit alkoivat kutsua häntä ”viisaaksi Manniseksi”. Kirjoitettuaan ylioppilaaksi vuonna 1892 hän päätyi Helsingin yliopistoon opiskelemaan suomen kieltä ja esteettisiä aineita. Manninen suoritti monipuolisen filosofian kandidaatin tutkinnon 1897. Hän työskenteli lehdissä ja Kansallisteatterissa sekä teki suomennoksia. Vuonna 1913 hänet nimitettiin Helsingin yliopiston suomen kielen lehtoriksi. Kielitaitoaan ja kulttuurituntemustaan Otto Manninen kartutti lukuisilla ulkomaanmatkoillaan.
Otto Manninen avioitui v. 1907 jo lyseoaikanaan tapaamansa Anni Swanin kanssa, josta tuli lastenkirjailija. Heille syntyi kolme poikaa, joista tuli vanhempiensa tapaan kirjailijoita. 1910-luvulta alkaen Manniset viettivät kesänsä Kangasnimellä Puulaveden Kotavuoressa. Paikasta tuli myös heille läheisten kirjailijoiden ja ystävien kesäpaikka.
Otto Manninen kuoli Helsingissä 6.4.1950.
Kirjailijaura
Kielellisesti lahjakas Otto Manninen kirjoitti lyseolaisena toverikunnan lehteen ja opiskeluaikoinaan Helsingissä albumeihin ja lehtiin. Merkittävää hänen kirjallisella urallaan ja erityisesti runokielen kehitykseen oli nuorena solmittu ystävyyssuhde Eino Leinon kanssa. Nuoret miehet viettivät kesiään Kangasniemellä. Ensimmäisen runokokoelmansa Otto Manninen julkaisi yhteisten kesien seurauksena v. 1905. Tällöin hän oli 33-vuotias. Harvakseltaan häneltä ilmestyi neljä kokoelmaa ja vielä yksi postuumina hänen kuolemansa jälkeen. Otto Manninen hioi runojaan loppuun saakka ja hänestä tuli kielellisen kurinalaisuuden mestari. Hänen henkilökohtaisena ihanteenaan oli itsehillintä ja esteettisen muodon hallinta.
Toisaalta myös itäsuomalaisen kielipohjan rikkaus heijastuu hänen runoissaan.
Monet tosin pitävät Mannisen runoja vaikeatajuisina, koska hän jättää niin paljon sanomatta. Runoissaan Manninen käsittelee usein rakkautta, pettymyksiä, elämänväsymystä ja pettävien haaveiden leikkiä.
”Runojen kirjoittaminen on monestakin syystä jäänyt minulla olemaan vain pikkuruisia pilkkeitä kaikenmoisten muiden töiden lomassa. Se on siten joutunut tapahtumaan hyvin tempauksittain ja pitkienkin väliaikojen päästä. Jokin seikka – todellinen tai kuviteltu – on välistä liiaksi täyttänyt mieltä ja saanut aikaan pienen mielenpurkauksen – sitähän se minulle enimmäkseen lienee ollut.”
Varsinaisen laajan kirjailijatyönsä kielellisesti lahjakas Otto Manninen teki suomennostöissään. Hän hankki laajan kielitaidon ja suomensi erittäin ahkerasti ja tavoitteellisesti. Suomennoksissaankin hän pyrki aktiivisesti käyttämään laajapohjaista suomen kielen sanastoa. Runebergin ja Topeliuksen lisäksi hän suomensi mm. Homerosta, Moliéreä, Goetheä, Ibseniä ja Heinea. Suomennoksia on kaikkiaan yli viisikymmentä.
Tuotanto ja muut saavutukset
Säkeitä I. Runoja. WSOY 1905.
Säkeitä II. Runoja. WSOY 1910.
Virrantyven. Runoja. WSOY 1925.
Matkamies. Runoelmia. WSOY 1938.
Runot. Kokoelma. WSOY 1950.
Muistojen tie. Valikoima jälkeenjääneitä runoja. Toim. Pentti Lyly. WSOY 1951.
Valikoima runoja. WSOY 1958.
Suomennoksia mm.
Heinrich Heine, Moliére, Johan Ludvig Runeberg, Anatole France, Henrik Ibsen, Homeros, Petöfi, Johann Wolfgang von Goethe.
Professorin arvonimi 1925.
Kunniatohtori 1927.
Aleksis Kiven palkinto 1936.
Suomen Kirjallisuuslautakunta, pj 1921 – 1935.
Suomen Kansallisteatterin säätiö, pj 1929 – 1950.
Suomen Kirjailijaliitto, pj 1931 – 1933.
Suomen PEN-klubin ensimmäinen puheenjohtaja.
Lähdetiedot
Kuusi Matti, Otto Manninen. Teoksessa Aleksis Kivestä Martti Merenheimoon. Suomalaisten kirjailijoiden elämäkertoja. WSOY 1954, s. 432 – 453.
Tarkiainen V., O. Manninen runoilijana. WSOY 1933.
http://artikkelihaku.kansallisbiografia.fi/artikkeli/2837/