Untitled Document

HISTORIAA

Kartanoiden synty

Perimätieto kertoo kartanoväen Savoon tulosta seuraavaa: "Piru kantoi uusia tulokkaita, ruotsalaisia, kuormavitassa selässään, mutta Penkkimäen rinteessä, joka on oikein mainittava, kuormavita aukesi ja kannettavat ruotsalaiset karkasivat mikä minnekin ympäri Joroisten pitäjää, muutaman jäädessä Penkkimäen rinteeseenkin."

Joroisista tulikin Savon keskeinen kartanopitäjä, mutta moni muukin Etelä-Savon pitäjä sai herrasväestä uusia tulokkaita. Heidän asettumisensa tietylle paikkakunnalle liittyi entisajan palkan- ja palkkioiden maksuun.

Kartanoiden synty ajoittuu Suomessa 1600-luvulle, jolloin kruunu kireän rahatilanteen takia ryhtyi maksujen sijasta luovuttamaan tiettyjen maa-alueiden veronkanto-oikeuksia palkan, palkkioiden ja korvausten saajille. Tällaiset ns. läänitysten tai lahjoitusten saajat olivat lähes aina aatelisia sotilas- tai siviilivirkamiehiä. Heidän verovapaata asuinkartanoaan kutsuttiin säteriksi.

Nämä verolahjoitukset palautettiin kruunulle 1680 - ja 1690 - luvun kuluessa. Samaan aikaan luotiin rustholli- eli ratsutilalaitos, jossa tiettyjen talonpoikaistalojen pysyväksi oikeudeksi ja velvollisuudeksi annettiin ratsukon varustaminen verohelpotuksia vastaan Ruotsi-Suomen armeijaan. Etelä-Savoon perustettiin tuolloin 235 rusthollia. Ne olivat pitäjien suurimpia taloja, ja suurin osa niistä oli jo aikaisemmin toiminut ratsumiestaloina eli toimittanut tarvittaessa ratsukon armeijan tarpeisiin. Näistä rustholleista tuli Etelä-Savon kartanoiden ydinjoukko. Osa sätereistä muuttui rusthollilaitoksen perustamisen yhteydessä säterirustholleiksi.

Isonvihan jälkeen 1700-luvulla moni rustholli siirtyi aatelisen tai aatelittoman säätyläisen omistukseen ja muuttui samalla talonpoikaistalosta kartanoksi. Joitakin niistä kutsuttiin idästä tulleen käytännön mukaisesti hoviksi. Takaisin talollisille ne alkoivat siirtyä 1800-luvun kuluessa ja menettää samalla kartanomaisuuttaan. Edelleen ne kuitenkin olivat ympäristöstään erottuvia merkittäviä maatiloja, joita paikallinen väki mielellään kutsui kartanoiksi.

1600-luvun lopulla perustettiin myös sotilasvirkatalo- eli puustellilaitos. Sitä ennen upseerit, aliupseerit ja sotilasvirkamiehet olivat asuneet omissa taloissaan kaukana komppanioistaan, mutta nyt heidät pyrittiin sijoittamaan miehistön kanssa samalle seudulle. Puustellit, joita Etelä-Savossa tuli olemaan 83, olivat osa haltijansa palkkatuloja, mutta läheskään aina haltija ei itse asunut virkatalossaan vaan jätti sen vuokraviljelijän hoitoon. Vain osa näistä taloista kasvoi kartanokriteerit täyttäviksi maatiloiksi.

Rustholli- ja puustellilaitos säilyivät 1880-luvulle asti. Niiden luonne tosin muuttui, kun Suomen armeija hajotettiin vuonna 1810. Ratsukon varustamisvelvoite muutettiin tuolloin vakanssimaksuksi ja puustellit annettiin vuokralle. Rustholleille tuo aika oli taloudellisesti edullista aikaa ja teki rusthollarista säätyläisten ja talollisten välissä olevan "talonpoikaisylimysten" ryhmän.

Etelä-Savoon on syntynyt aivan uusikin kartanokerrostuma. Elintason kasvaessa talollisten ja uusien ammattiryhmien omistuksessa olevat maatilat alkoivat 1900-luvulla laajentua, ja asuinrakennuksista tehtiin suuria ja komeita. Nykyään näitäkin kutsutaan kartanoiksi, mutta varsinaisia kartanoita, herraskartanoita, ne eivät ole, sillä kartanokäsite liittyy aina sääty-yhteiskunnan aikaan. Kartano on tai on ollut säätyläisten omistama suurtila.

Kartanoiden tyypilliset piirteet

Kartano ei ole mikään yksiselitteinen käsite. Sitä ei ole Suomen laeissa tai asetuksissa määritelty, eikä sitä kaikissa maissa tai kaikkina aikoina ole tulkittu samalla tavalla. Joitain tuntomerkkejä on kuitenkin olemassa, joilla kartanot erottuvat Suomen muista maatiloista.

Komea päärakennus ei vielä tee talosta kartanoa. Ulkonäöltään moni Savon vanhoista kartanoista olikin varsin vaatimaton. Useimmiten ne olivat matalia, yksikerroksisia puutaloja, mutta erottuivat kyllä rahvaan savupirteistä, sillä yleensä niissä oli jo 1600-luvulla moniruutuiset lasi-ikkunat ja savupiiput.

Elämäntapa kuitenkin poikkesi selvästi talonpoikaisesta tyylistä. Kartano ei ollut omistajansa ainoa tulolähde, vaan yleensä hänellä oli myös virka-ansioita. Virkaura myös sai aikaan sen, että omistaja joutui siirtymään paikkakunnalta toiselle, joten kartanot vaihtoivat omistajaa usein, päinvastoin kuin talonpoikaistalot, jotka saattoivat olla satoja vuosia saman suvun hallussa. Vasta 1800-luvulla osa isännistä ryhtyi päätoimisiksi tilanomistajiksi eli possessionaateiksi. Kartanoiden omistajat olivat usein sukua keskenään ja pitivät yllä yhteyksiä suvun jäseniin. Kaikilla heillä oli ruotsinkielinen tai muu vierasperäinen sukunimi. Tyypillistä oli myös se, että maatilan työt teetettiin pakollisilla ja torppareilla; ruumiillinen työ kun ei kuulunut kartanonherran säädynmukaiseen elämäntapaan.

Yleensä kartanot olivat mallitiloja, joissa kokeiltiin ja otettiin käyttöön uusia maanviljelystapoja. Ne sijaitsivat kulkuyhteyksien, maaperän ja maisemien kannalta edullisella paikalla. Päärakennukseen johti jo 1700-luvulla puiden reunustama kuja, pihapiirissä oli useita rakennusryhmiä ja talon sisustukseen kuului pehmustettuja irtohuonekaluja, lipastoja, tekstiilejä, koriste-esineitä ja kirjoja. Kartanokulttuuri vierailuineen, perhejuhlineen, musiikkituokioineen, kirjeenvaihtoineen, käytöstapoineen, ruokineen ja juomineen poikkesi täysin rahvaan päivittäisestä elämästä. Myös kieli oli erottava tekijä. Säätyläiset käyttivät ruotsinkieltä, mutta Savossa he yleensä ymmärsivät myös suomea. Raja säätyläisen ja rahvaan välillä ei Savossa ollut läheskään niin jyrkkä kuin Länsi- ja Etelä-Suomen kartanoalueilla.

Rajan veto kartanon ja tavallisen maatilan välille ei ole helppo. Eino Jutikkala on kuitenkin luetellut muutamia vaatimuksia, jotka kartanoksi kelpuutettavan tulee täyttää.
Kartano on ollut yhtäjaksoisesti pitkään, yli 100 vuotta, säätyläisomistuksessa.
Kartano on suurtila, jonka pinta-ala on vähintään 500 hehtaaria ja viljelyala vähintään 50 hehtaaria. Savossa näistä vaatimuksista voidaan kuitenkin tinkiä.
Kartanolla on vähintään viis torppaa.
Kartano on saanut kruunulta veroetuja.
Kartano on 1500- ja 1600-luvulla ollut kylänsä ainoa talo, yksinäistalo, josta koko kyläkin yleensä on saanut nimensä.

Etelä-Savon kartanoiden luettelointitiedot

Kartanot on seuraavassa luettelossa jaettu kahteen ryhmään:
Herraskartanot, joiksi on kelpuutettu säterit, pitkään säätyläisomistuksessa olleet rusthollit ja muut suurtilat sekä kartanomaiset puustellit.
Kartanoiksi kutsutut maatilat.

Kumpaankin ryhmään on otettu mukaan vain vanhat kantatalot. Luettelossa ei siis ole mainintoja osittamalla syntyneistä tiloista eikä kartanoihin liitetyistä tiloista.

Jokaisesta kartanosta tai kartanoksi kutsutusta talosta esitetään vain perustiedot:

- Kartanon nimi tai nimet. Sijainti sääty-yhteiskunnan aikaisen eli vuotta 1918 edeltäneen kuntajaon mukaan.
- Kylä, jossa kartano sijaitsi isonjaon jälkeen ja jossa se edelleen sijaitsee.
- Talon rekisterinumero.
- Verohelpotusten perustana ollut erityisasema (säteri, rustholli, puustelli).
- Pinta-ala sääty-yhteiskunnan aikana. Tavallisimmin se on maarekisterissä mainittu, isonjaon jälkeinen, ennen ensimmäistä osittamista ollut hehtaarimäärä. Joissakin tapauksissa pinta-ala on poimittu vuoden 1924 Suomenmaa kirjasta, jos siinä on ilmoitettu hehtaarimäärä ennen torppien itsenäistymistä.
- Torppien määrä vuonna 1830 Anna-Maria Åströmin tutkimuksen tai henkikirjojen mukaan. Mäkituvat on jätetty huomioimatta. Torppien määrä on vaihdellut huomattavastikin eri aikoina, mutta vuonna 1830 torpparilaitos oli jo vakiintunut ja kertoo yleismainintana sen, oliko talolla enemmän vai vähemmän kuin viisi torppaa.
- Nimen alkuperä, jos se on tiedossa.
- Omistajasuvut 1600-luvulta lähtien. Yksityiskohtaisia isäntäluetteloita tai tietoja sukujen sukulaisuussuhteista ei ole koottu. Tiedot perustuvat julkaisuissa oleviin merkintöihin ja päättyvät yleensä 1980- tai 1990-luvulle. Täydennyksiä on poimittu henkikirjoista, mutta asiakirjalähteisiin perustuvaa tutkimusta ei tässä yhteydessä ole tehty. Tutkijoita varten arkistolähteet esitetään omana koosteenaan. Uusimpia tietoja on koottu internetistä sekä kyselemällä.
- Kartanoiksi muuttuneista sotilasvirkataloista mainitaan yleensä vain viimeinen, vuonna 1810 ollut virkatalonhaltija ja hänen jälkeensä tulleet omistajat, koska virkatalo oli valtion eikä sen asujan omistuksessa. Lisäksi upseerit eivät yleensä itse asuneet virkataloissaan.
- Rakennustiedoissa on yleensä mainittu vain nykyisen päärakennuksen perustiedot ja pihapiirin vanhimmat, yhä olemassa olevat rakennukset. Sisustusta koskevat tiedot on jätetty tekstistä pois.
- Kirjallisuusviitteet sivunumeroineen on pantu helpottamaan tietojen täydentämistä ja kartanoita koskevien erikoistutkimusten laatimista. Lähdeviitteissä on myös mainittu matkailu- tai pitopalvelutoimintaa harjoittavien kartanoiden kotisivut. Luettelossa on myös tieto siitä, onko kartanon arkisto siirretty Mikkelin maakunta-arkistoon (MMA).